Oppimisvaikeudet ja oppimistyylit

Oppimisvaikeuksien yhteydessä kuulee usein puhuttavan siitä, että ihmisen, jolla on oppimisvaikeus pitää vain ”löytää oma oppimistyylinsä”. Tämä väite on melko radikaali ja siihen liittyvään keskusteluun on liittynyt myös Patrik Austin artikkelillaan ”Mitä hemmettiä opit tänään kouluissa” (http://www.skepsis.fi/lehti/2006/2006-3-austin.html).

Artikkelissa kritisoidaan ansiokkaasti sitä, että erilaisiin oppimistyyleihin (visuaalinen, auditiivinen, kinesteettinen), NLP:hen, moniälyteorioihin, aivojumppaan ja accelerated learning-tekniikoihin liittyvät isot markkinat ja rahat, mutta tieteellisten tutkimusten ja todistusaineiston kanssa on usein vähän niin ja näin. Teorioiden puolustajat kuittaavat tieteellisen tutkimuksen puuttumisen sillä, että ”todistusaineiston puuttuminen ei haittaa, koske se toimii”. Tämä on tietenkin kestämätön argumentti tieteellisestä näkökulmasta.

Itse olen käyttänyt erilaisiin oppimistyyleihin perustuvia testejä ja harjoituksia työssäni lukion erityisopettajana sen vuoksi, että haluan tarjota opiskeljoilleni mahdollisuuden tutustua näkemyksiin siitä, miten omaa oppimista voisi tehostaa. Painotan kuitenkin kriittistä suhtautumista. Pääpaino on siinä, että kokeillaan erilaisia tapoja oppia ja pyritään monipuolisuuteen. Saman opittavan asian käsitteleminen kuuntelemalla ja keskustemalla, kuvien ja värien avulla sekä tekemällä ja liikkumalla ei voi olla pahasta. Ei myöskään tarvita tieteellistä tutkimusta siihen, että tiedetään kaikkien ihmisten olevan yksilöitä ja joku toinen oppii ja muistaa asiat paremmin yhdellä tavalla opeteltuna ja joku toinen toisella.

Aivojumppaharjoitusten (Brain Gym™) tieteellisesti todistetusta tehosta en osaa sanoa mitään, mutta lukion 75 minuutin oppituntien taukojumppana liikkeet toimivat hyvin. Myöskin Howard Gardnerin moniälyteoria on saanut opiskelijoiden parissa hyvän vastaanoton. Luultavasti sen vuoksi, että sen herättämä ajatus laajemmasta älykkyyskäsitteen tulkinnasta nostattaa opiskelijoiden itsetuntoa ja opiskelumotivaatiota. Tämä voi jollekin oppimisvaikeuksista kärsivälle opiskelijalle olla erittäin olennainen seikka esimerkiksi tehtäessä päätöstä lukion keskeyttämisestä. Tunne siitä, että ei olekaan niin tyhmä kuin on aina luullut on tärkeä.

Siitä olen Patrik Austinin kanssa ehdottomasti samaa mieltä, että oppimisvaikeuksilla rahastamiseen liittyy moraalinen ongelma. Jos väitetään, että jotain tiettyä tekniikkaa käyttämällä kaikki ongelmat ratkeavat, ollaan heikoilla jäillä. Jos väitteeseen liitetään vielä kaupallisuus, kyseessä on jo oikeastaan huijaus. Lukivaikeudessa on kyse kapea-alaisesta kielellisestä erityisvaikeudesta, joka liittyy aivojen herkkyyteen prosessoida äänteitä, tavuja ja sanoja sekä niihin liittyviä symboleja. Se ei poistu käyttämällä enemmän värejä opetuksessa tai esittämällä ruotsin sanoja pantomiimina. Erilaiset opetusmetodit voivat kuitenkin auttaa oppijaa oppimaan asia paremmin tai nopeammin.

Lukivaikeus ei myöskään tee kenestäkään lahjakkaampaa jossain muussa asissa. Kuten Austin kirjoittaa: ”...tosiasiassa lukihäiriön ja lahjakkuuden välisestä yhteydestä ei ole näyttöä...” Kuitenkin yksilö voi olla lahjakas missä asiassa tahansa, vaikka matematiikassa, lukivaikeudesta huolimatta. Tärkeää olisi muistaa, että oppimisvaikeudet ja yleinen älykkyys ovat nykytutkimuksen mukaan kaksi toisistaan irrallista asiaa.

Kaikenlaisia keinoja tehostaa omaa oppimista kannattaa kokeilla. Tämä pätee niin oppimisvaikeuksista kärsiville opiskelijoille kuin kaikille muillekin. Terve kriittisyys täytyy kuitenkin muistaa pitää mukana. Asia on vähän samalla tavalla kuin sijoitus- ja verkostomarkkinointihuijauksissa, että se mikä kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ei luultavasti olekaan totta.